Joka puolelta kuuluu aina ääniä, oli missä vain. Aina kuuluu autojen moottorit, autolijoiden tööttäily, puheesorinaa, narua, huutoa, kolinaa, kilinää, lintujen laulua. Äänet eivät katoa minnekkään, edes öisin. Iltaisin lakkaa pheensorina ja nauru, mutta autot jatkavat keskusteluaan ja hyönteiset pääsevät ääneen. Mutta kaukaiset äänet eivät haittaa. On vain hämmentävää, että täällä on mahdotonta löytää täysin hiljaista paikkaa....
Viikonloppu oli mukava, saatiin hetki olla vapaalla, kun lähettiin järvelle. Oli mukava päivä, saatiin vain nauttia olosta ja Afrikasta. On paljon helpompi rentoutua ja olla syyllistämättä itteään, kun lähtee kokonaan pois Villagesta. Kun kaipaan omaa rauhaa, hengailen huoneessani tai salilla. Mutta silloinkin syyllisyys kuiskii päässäni, kun en vietä aikaa lasten kanssa.Tiedän, että on hyvä antaa itselleenkin aikaa, jotta jaksaa todella antaa oman läsnäolonsa nuorille, mutta on vaikea ajatella, että itsekin ansaitsee omaa aikaa kun ollaan täällä loppujen lopuksi niin peini aika nuorten elämästä. Villagessa kuulee nuoret; iloisen puheensorinan, huudot, mekastuksen ja elämän. Villagessa on vaikeampi ajatella ettei tarvitse olla kenenkään kanssa. Mutta kun pääsemme kauppaan tai vain pois porttien ulkopuolelle vaikka kävelemään, pystyn unohtamaan Villagen. Onneksi on J ja E, heille voi puhua suomea, heille voi kertoa asiat joita ei muut ymmärrä tai asioita, joita en osaa englanniksi ilmaista.
Tarvitsen yksinoloa, jotta voin oikeasti käsitellä asiat mitä tapahtuu, kokemani tunteet sekä kuulemani puheet. Illalla, omassa huoneessani, minulla on aikaa kirjoittaa päiväkirjaa, aikaa pohtia päivää, aikaa tutkiskella, mitä tunnen. Tarvitsen sitä, jotta jaksan seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, seuraavaan kuukauteen. Tarvitsen aikaa ajatella. Tarvitsen aikaa olla. Tarvitsen aikaa itselleni.
Afrikka. Kaunis, karu, eloisa, hämmentävä, kummallinen, huikea, hidas... Pidän elostani täällä, kovasti. On asioita, joista en pidä, asioita, jotka ärsyttävät, mutta sitten on paljon asioita, joista pidän. Varsinkin koulussa nuorten kanssa koen, että tää on se mun juttu. Koulussa nuorten kanssa koen olevani enemmän mukana, kuin kotona Villagessa. Välillä Villagessa on vaikea ajatella kumpaa minä nyt teen duunia vai vapaa-aikaa. Toisaalta, en aina koe tekeväni duunia, kun olen nuorten ja lasten kanssa kotona Villagessa, mutta silti se on työntekoa. Lapsista pitää huolehtia, pitää olla auktoriteettina, pitää olla esimerkkinä, pitää auttaa ja kuunnella. Heille merkitsee niin paljon läsnäolo, se kun vain katsoo, mitä heillä on näytettävänä, kun vain kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Se on mukavaa. Raskasta.
-R
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti